Paf on ollut vuosikymmeniä osa suomalaista rahapelikenttää, mutta aina sen reunalla. Yhtiö ei ole koskaan kuulunut Manner-Suomen rahapelimonopoliin, mutta se on silti ollut näkyvä, hyväksytty ja monille tuttu toimija laivoilla, verkossa ja suomalaisessa urheilussa. Tämä poikkeusasema on tehnyt Pafista pysyvän ristiriidan Suomen rahapelipolitiikassa

Tokmannin myymälässä paljastunut Veikkaukseen liittyvä kavallus ei ole vain rikosuutinen, vaan esimerkki siitä, miten suomalainen rahapelijärjestelmä reagoi ongelmiin vasta jälkikäteen. Kun väärinkäyttö jatkuu vuosia ilman puuttumista ja vastuu realisoituu vasta oikeussalissa, on perusteltua kysyä, onko järjestelmä rakennettu ehkäisemään haittoja vai ainoastaan kirjaamaan ne tapahtuneiksi.

Suomen rahapelijärjestelmä on siirtymässä suurimpaan muutokseensa vuosikymmeniin, kun valtion monopoli korvataan lisenssimallilla vuonna 2027. Muutos on herättänyt laajaa kiinnostusta kansainvälisten rahapeliyhtiöiden keskuudessa. Yksi avoimimmin valmistautumisestaan kertoneista toimijoista on FDJ United, joka näkee Suomen pitkän aikavälin strategisena markkinana, mutta korostaa samalla sääntelyn toimeenpanon ratkaisevaa merkitystä markkinan toimivuudelle.

Eurooppalainen etujärjestö EGBA on nimennyt Suomen rahapelireformin historialliseksi merkkipaaluksi ja viimeiseksi askeleeksi EU:n siirtymässä kohti monilisenssimallia. Pintatasolla tulkinta on helppo hyväksyä. Syvemmällä tasolla Suomen ratkaisu on kuitenkin kaikkea muuta kuin ideologinen markkina-avaus. Se on harkittu, vaiheittainen rakennemuutos, jossa kilpailu avautuu hallitusti ja ennen kaikkea entisen monopolitoimijan ehdoilla. Tämä analyysi purkaa EGBA:n viestin ja tarkastelee, mitä Suomi todellisuudessa tekee ja miksi.

Suomen rahapelijärjestelmää on pitkään myyty moraalisena poikkeuksena: monopoli on nähty vastuullisempana, rehellisempänä ja yhteiskunnallisesti kestävämpänä kuin avoin kilpailu. Veikkaus on ollut tämän tarinan keskiössä – hyvän tahdon pelien symbolina. Mutta kun järjestelmää tarkastellaan rakenteiden, hankintojen, kumppanuuksien ja vallankäytön näkökulmasta, kuva alkaa sumentua. Tämä analyysi kysyy, onko kyse aidosta vastuullisuudesta vai järjestelmästä, joka on vuosien varrella suojannut valtaa, etuja ja sisäpiiriä, usein ilman todellisia seuraamuksia

Euroopan unionin tuomioistuimen tammikuussa 2026 antama ennakkoratkaisu online-rahapelaamista koskevassa vastuukysymyksessä ei kohdistu Suomeen eikä horjuta suomalaisen rahapelimonopolin asemaa välittömästi. Silti kyseessä on poikkeuksellisen merkittävä linjaus, joka paljastaa, kuinka kaukana Suomen rahapelijärjestelmä on eurooppalaisesta pääkehityksestä.

Suomen rahapelijärjestelmän murrosta on viime vuosina käsitelty lähes yksinomaan poliittisena ja moraalisena kysymyksenä. Samalla vähemmälle huomiolle jää se, mikä digitaalisessa ympäristössä lopulta ratkaisee koko järjestelmän toimivuuden: missä ja miten pelaajat todellisuudessa pelaavat. Tätä ristiriitaa valottaa poikkeuksellisen selkeästi Nikolić Urošin vuonna 2025 valmistunut MBA-lopputyö, joka vertailee Suomen, Ruotsin ja Norjan rahapelimalleja digitaalisen murroksen näkökulmasta. Tässä analyysissä tarkastellaan, miten tutkimuksen havainnot suhteutuvat Suomen nykytilanteeseen ja valmisteilla olevaan lisenssimalliin, sekä siihen, miksi vaarana on, että rakenteellinen ongelma säilyy ennallaan, vaikka pakkaus vaihtuu.

Suomen rahapelimarkkina on avautumassa, ja samalla paljastuu jotain olennaista suomalaisesta mediasta. Ennen kuin yksikään uusi uhkapeliyhtiö on saanut toimilupaa, mediatalot ovat jo asemoinut itsensä tulevan kilpailun voittajiksi. Markkinointiraha on tulossa, ja se tiedetään. Vuosikymmeniä Veikkauksen kanssa eläneen symbioosin jälkeen media valmistautuu uuteen aikakauteen, jossa leipä tulee useammasta suunnasta – mutta vanhat rakenteet ja ajattelutavat elävät sitkeästi mukana. Kysymys ei ole siitä, saako media ansaita, vaan siitä, kuka saa puhua, kenen ehdoilla ja millä osaamisella, kun rahapelialan todellinen kilpailu alkaa.