Suomen rahapelimarkkina on avautumassa, ja samalla paljastuu jotain olennaista suomalaisesta mediasta. Ennen kuin yksikään uusi uhkapeliyhtiö on saanut toimilupaa, mediatalot ovat jo asemoinut itsensä tulevan kilpailun voittajiksi. Markkinointiraha on tulossa, ja se tiedetään. Vuosikymmeniä Veikkauksen kanssa eläneen symbioosin jälkeen media valmistautuu uuteen aikakauteen, jossa leipä tulee useammasta suunnasta – mutta vanhat rakenteet ja ajattelutavat elävät sitkeästi mukana. Kysymys ei ole siitä, saako media ansaita, vaan siitä, kuka saa puhua, kenen ehdoilla ja millä osaamisella, kun rahapelialan todellinen kilpailu alkaa.

Uhkapelialalla sana “lisenssi” on vuosien varrella menettänyt merkityksensä. Kaikki lisenssit eivät ole juridisesti samanarvoisia, mutta yhtä harhaanjohtavaa on ajatus, että “oikea” lisenssi automaattisesti takaisi reilun, tasapuolisen ja kohtuullisen lain soveltamisen. Lähes kahden vuosikymmenen kokemuksella tarkastelen tässä kirjoituksessa, mihin eri uhkapeliluvat todellisuudessa perustuvat, missä kulkee harmaan ja feikin raja – ja miksi valvonta ei aina kohtele kaikkia toimijoita samalla tavalla.

Nettikasinoista puhutaan usein niin kuin ne muodostaisivat valtavan kirjavan joukon erilaisia palveluja, mutta todellisuudessa varsinkin lisensoiduilla markkinoilla erot ovat huomattavasti pienemmät kuin moni kuvittelee. Kun Suomi avaa oman lisenssijärjestelmänsä, pelaajat tulevat huomaamaan, että suurin osa kasinoista toimii samoilla teknologioilla ja saman sääntökirjan alla. Todellinen vaihtelu alkaa vasta lisenssialueen ulkopuolella

Suomen rahapelijärjestelmä on muuttumassa, mutta keskustelu sen ympärillä on yhä yllättävän yksipuolista. Tässä mielipidekirjoituksessa Matti Pekkanen avaa, miksi Veikkauksen kritisoiminen ei ole hyökkäys ihmisiä kohtaan, vaan välttämätön osa avointa ja vastuullista yhteiskuntaa etenkin nyt, kun lisenssimarkkinat ovat tulossa ja pelialan valtasuhteet mullistuvat.

Affiliatemarkkinointi ei ole vaikuttajamarkkinointia ja siksi niiden niputtaminen on ongelma. Suomalaisessa rahapelikentässä on viime vuosina nähty ilmiö, joka kertoo enemmän politiikasta kuin vastuullisuudesta. Keskustelussa puhutaan ”affimarkkinoinnista” ja ”vaikuttajamarkkinoinnista” ikään kuin ne olisivat sama asia. Ne eivät ole. Ja silti ne esitetään julkisesti yhtenä kokonaisuutena, usein niin, että koko termi kuulostaa joltain synkältä toiminnalta, joka pitää saada nopeasti kuriin.